Minulla on ollut varmaan kohta kymmenen vuotta eräs karvainen ystävä. On aika harmi ettei meidän ensitapaamisen päivämäärää ole merkitty mihinkään, siitä kun on jo aika reilusti aikaa.

Huomasin karanneen koiran meidän pihan vieressä tiellä ja koirahulluna piti lähteä selvittämään mistä tämä koira on ja saisiko sitä kenties kiinni. Ikää minulla oli tuolloin luultavasti 12vuotta. Mummolasta leikkeihin saatu vanha talutin kiskottiin kaapista ja eikun koiran perään kaverin kanssa. Katseltiin kauempaa kun koira nuuskutteli menemään tien vierustoilla ja kutsuttiin sitä varovasti. Se tuli häntä heiluen ja uskalsin käydä ottamassa sen kiinni. Sitten mietittiin mitä nyt pitää tehdä? Kotiin koiraa ei saanut viedä ja kuljettiin melkein koko ilta koiran kanssa ympäri ämpäri ja odoteltiin josko joku tulisi vastaan jolta on koira hukassa.

Käveltiin samoilla teillä mistä koira otettiin kiinni vielä illalla ja yhtäkkiä joltain pihalta mies alkoi huutamaan että mitäs se Mikki siellä tekee. Mentiin pihaan koiran kanssa ja siellähän oli koppi ja naru odottamassa poikaa kotiin. Sen ketjun lukko oli kuulemma jotenkin pettänyt ja koira oli lähtenyt omalle lenkilleen. Saatiin isot kiitokset ja lähdettiin kotiin koiran jäädessä omaan pihaansa.

Ei varmaan mennyt montaa päivää kun kurkistelin samaisen pihan pensasaidan takaa ja mietin uskallanko soittaa ovikelloa ja kysyä saanko viedä koiran ulos. Olin kai kaverin kanssa ja siinä sitten soperrettiin että kun ollaan ne tytöt jotka koiran löysi ja nyt haluttaisiin viedä se lenkille. Olihan se mahtavaa kun oli "oma koira" jota viedä ulos.


Kun menin aina vain useammin ja useammin Mikin kanssa lenkille, se alkoi jo tunnistaa minut portilla ja tuttu haukku saattoi minua etuovelle asti. Samalla alkoi myös vaikeudet Mikin kanssa. Se oli tosi innoissaan ja rupesi näykkimään minua käsistä ja hihoista sekä yritti joskus jopa astua kun menin pihaan ja yritin kävellä ensin ovelle hakemaan hihnaa. Jonkun kerran piti itkun kanssa vaihtaa pihan ketju hihnaan kun koira ei vaan totellut. Koskaan en kuitenkaan luovuttanut. Lenkit sujui hyvin ja Mikki oli inhottava ainoastaan tullessa, tai lähtiessä jos viivyttelin pihassa liian kauan. Se ei meinannut päästää minua pois pihasta.


Aikaa myöten se kuitenkin oppi kunnioittamaan minua kun itsekin kasvoin ja sain lisää auktoriteettiä. Opeteltiin temppuja lenkeillä ja sain puuhailla Mikin kanssa ulkona melkein niin usein kuin halusin.


Kävin eilen katsomassa Mikkiä taas pitkästä aikaa ja tuttu haukku saatteli minut ovelle tuttuun tapaan. 10 vuotta on pitkä aika ja vaikka välillä en ole vuoteen käyttänyt Mikkiä ulkona se on aina yhtä iloinen kun tunnistaa minut. Sen verran sen vanhuus näkyy, että eilen pysähdyin pyörän kanssa pihaan ja kävelin lähemmäs Mikkiä. Siihen asti se vain tuijotti minua ilman että tunnisti kuka tulija oli. Kun se kuuli tutun äänen, se sekosi ihan täysin.
 

 Mikki on norjanharmaan ja villakoiran sekoitus. Riistavietti saa nenän pysymään lenkeillä aika tiukasti maata viistäen ja oravat on syytä haukkua korkealle puuhun. Villakoirapuoli saa taas karvan kasvamaan aikamoisiin mittoihin sekä pohjavillaa on epäilemättä norjanharmaan ansiosta aika runsaasti.


Hassua ettei aiemmin ole tullut kirjoitettua Mikistä. Eilinen toimi hyvänä muistutuksena omasta lenkkikoirasta jolla ei virta vieläkään näytä vähenevän. Ikää Mikillä taitaa olla jo 13 tai 14 vuotta. Mitään kremppaa Mikissä ei kuulemma koskaan ole ollut. Kuulema yskän takia olivat käyneet ell ja siellä olivat epäilleet että sydämessä on varmasti jo vikaa tämän ikäisellä koiralla. Noh, kennelyskä sieltä oli löytynyt eikä mitään muuta vikaa koko koirassa.
Toivon Mikille vielä monta tervettä vuotta!