Taas on aika palata blogin pariin!
Mulla on ollut töissä mukana nyt muutamana päivänä taas uusi apulainen. Sekä Oskari että Wissi on saaneet olla töissä vuorotellen, mutta ovat aikalailla viettäneet työpäivänsä takahuoneessa tai yläkerrassa hengaillessa. Otin sitten toiseen kertaan pomon mukaan tonttuilemaan työpaikalle.

Mä olen tässä työharjoittelussa ollessani miettinyt välillä kovastikin tätä mun "uravalintaani" ja mahdollisia seurauksia mitä sillä saattaa olla. Kuten aikaisemmin oon maininnu, hain eläintenhoitajan koulutusohjelmaan, joka alkaisi ensi keväänä. Nyt sitä odotellessa jätin edellisen kouluni kesken, koska se nyt vain maistui täydellisen puulta, eikä tuntunut ollenkaan alalta jolla haluaisin työskennellä lopun elämääni. Toki siitäkin kolmen vuoden koulurupeamasta on jäänyt käteen paljon hyödyllisiä juttuja, mutta mä haluan tehdä työkseni muuta kuin istua 8h päivästä tietokoneella. Jos olisin sillä alalla halunnut menestyä, olisin tarvinut paljon enemmän mielenkiintoa ja kärsivällisyyttä.


Halu olla hyvä(paras) ja tietää kaikki, saa minut panostamaan ainakin 100% tähän hommaan. Tarvitsen ympärilleni kokeneempia ihmisiä, paljon erilaisia mielipiteitä ja paljon rautalangasta väännettyä tietoa perustaksi, jotta pääsen etenemään haluamaani suuntaan. Mikä on se juuri minun haluamani suunta? Asia on tällä hetkellä vielä niin hassusti etten tiedä tarkkaan mikä se on. Se on koirat, se on kouluttaminen, ihmisten opastaminen, onnistuminen, onnistumisien välittäminen, auttaminen, mahdollisesti muidenkin eläinten parempi ymmärtäminen ja kouluttaminen.


Tämä ala on raaka. Se mitä ihmiset sinusta puhuvat, kuulopuhe, sekä faktat että keksityt jutut, kiirivät edelläsi, jos sinulla sattuu mainetta olemaan. Kaikesta on hyvä olla jonkinlainen pohjatieto, jotta kukaan ei vetäise nuorta ihmistä höplästä.

Tämä ala on kasvava. Jokainen, joka luulee tietävänsä koirista vähän enemmän kuin muut (joko oman kokemuksen kautta tai koulutettuna) voi perustaa, ja usein perustaakin, oman toiminimen tai jonkun yrityksen. Tällä alalla pitää siis olla moniosaaja, vakuuttava persoona sekä pitää osata myydä itseään oikealla tavalla oikealle yleisölle. Jos sattuu niin onnellisesti että tuttavapiireissä saa ilmaista mainosta, juttu voi lähteä hyvinkin liikkeelle, mutta jos aloitat tyhjästä. Nii-in. Pitää löytää juuri se oma juttu, mielellään pienellä tvistillä, jotta saa ihmiset kiinnostumaan.


Sitten on se raha. Tällaisella alalla (jos pelkästään kouluttamisesta puhutaan) ei tarvitse juurikaan rahaa perustaessaan toiminimen. Ei tarvitse välttämättä vuokrata tiloja tai ostaa sen suurempia tarvikkeita. Mutta sitä rahaa ei myöskään ala virrata ovista ja ikkunoista.
Ja minä tyhmä kun luulen saavani tästä kokopäivätyön. Monet tekevät tätä hommaa iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Sen oikean työn jälkeen. Mutta kun minä haluan tästä sen minun oikean työni. Onneksi nuorella ihmisellä on aikaa vääntää rautalangasta.


Tästä tuli tällainen vähän erilainen postaus tällä kertaa, mutta palailen koirien kuulumisiin piakkoin. Kunhan olisi jotain mukavaa kuvaa pistää seuraksi. Hirveän vähän on tullut kuvattua tässä viime viikkoina.
Wissi ja Oskari on käyneet hierojalla, joten siitä ajattelin laittaa parit kuvat ja juttua. Bassolle pitäisi ensiviikolla varata oma aika hierojalle. Saas nähdä mitä siitä tulee ;)

Olin vähän aikaa sitten kyläilemässä Helsingissä Rekun ja Onnin luona. Pojat oli oikein vieraanvaraisia. Paljon pusuja jaeltiin ja tulivatpa nuo veikkoset nukkumaan mun viereenkin, kun omia koiria ei ole ollut lähistöllä. Ruuasta piti pitää pitää lujasti kiinni, koska nuorempi herrasmies Rekku on aikamoinen ruuan rakastaja.



Kyseisenä vkloppuna kirjoitettua:

Rekun ruuanrakastajan ominaisuuksia onkin hyödynnetty tänä viikonloppuna, kun Rekun kanssa harjoiteltiin jumppapalloliikkeitä. Ei mennyt kuin pari minuuttia niin poitsu taiteili pallon päällä kuin vanha tekijä. Pidin pallosta jaloilla kiinni ettei se lähtisi pakoon koiran alta. Hyvin meni ensimmäiset treenit ja toisena päivänä harjoiteltiin lisää. Rekusta tulee vielä herrasmiessirkuskoira!












Oon ollu nyt kuukauden verran uudessa työharjoittelupaikassa eläintarvikeliikkeessä ja ai että on ollu mukavaa. Oon ottanut valokuvia, opetellut käyttämään kassaa, siivoillut, myynyt juttuja ja puhua pälpättänyt (ylläripylläri). Harjoittelua on suunnilleen 4kk jäljellä, joten saas nähdä mitä kaikkea sitä ehtiikään tehdä sinä aikana. Joka päivä on ollu kiva lähteä töihin (ellei ole nukuttanut ihan vietävästi) ja helposti on tullut tehtyä välillä pidempääkin päivää. Kohti omaa alaa ollaan ihan selvästi menossa.

Koirat on saanu syödä paljon herkkunameja sen jälkeen kun mä söin kakkua jonka tein äiskän syntymäpäiville.
Mä herkuttelin hyvillä voileivillä ja greippilimulla ja koirat sai jätti-isot luut. Tai no tämmöset (toi isoin versio). Jopa Oskarilla kesti tuon luun syönnissä melkein tunti! Aivan uskomatonta. Meidän hotkija joka vetäisee jokaisen nahkaluun alle 10min. On varmaan sanomattakin selvää että Wissi ja Basso ei koskaan saaneet omiaan syötyä loppuun ennen kuin väsymys iski. Meillä kun ei kuitenkaan voi jättää luita lattialle koska jollakulla on loputon ruokahalu...
Ja jos sen saa pidettyä erossa luista, toiset vahtivat ja tappelevat niistä keskenään.

Joskus on tullu mietittyä mitä Oskari tekisi jos sille annettais ensin yks, sitten toinen, kolmas.. jne jotain kakskyt luuta. Meniskö sillä pasmat sekasi eikä se tietäis mistä alottaa? Vai käviskö vaan niin että ne olis seuraavaan päivään mennessä kaikki hävitetty yksi kerrallaan. Voisiko se ikinä lopettaa syömistä? Emme saa varmastikaan tätä ikinä selville. Tästä vähän osviittaa mitä voisi tapahtua.

Puolukka-aika kun on, me poimittiin omaan pakkaseen vähän puolukoita. Aurinkoinen vkloppupäivä ei ole ehkä paras päivä lähteä metsään koska silloin siellä on kaikki muutkin. Varsinkin marja-aikaan.

Jotta päästiin tähän ihmisvilinään, oli meidän ylitettävä muutama suo. Jos oltaisiin menty sellaisen suon yli jossa ei olisi ollut pitkospuita, olisi ihmisiäkin ollut paljon vähemmän. Kuka nyt riskeeraa kallisarvoiset puolukat jos sattuu uppoamaan suohon.


Oskarin ja Lennin mielestä suo ei ollut ollenkaan pelottava, mutta suosta nouseva Lennihirviö aiheutti kyllä selkäpiissä kutinaa. Onneksi meidän ei tarvinut sitä pestä vaan suolampi hoiti omat sotkunsa ja loput varisivat kun koira kuivui kunnolla.


Me istahdettiin puolukoiden välittömään läheisyyteen mehulle ja kahville. Mietin siinä samalla josko lainaisi sen verran koiria että niillä voisi turvata itselleen muutaman sata(tuhatta) neliötä parasta puolukka-apajaa.

Onneksi sellaisia koiria ei koskaan tarvittu koska minulle riitti se muutama 10 neliötä mitä Oskari ja Lenni vahtivat puihin sidottuina. Eikä ne pirun puolukat silti loppuneet siitä. En ole mikään tehopoimija, mutta ihan kivasti tuli muutaman päivän aamupala, välipala ja iltapalapuolukat kerättyä ja syötyä parempiin suihin.

Suon takaisin ylityksen jälkeen pakattiin koirat autoon ja ajeltiin vähän matkaa pysähtyäksemme taas uudelleen. Iskä tiesi oivan suolammen jossa koirat saivat käydä kepin perässä porskimassa niin että mahanaluset puhdistuivat.



Lennin keppi saattoi upota lammen pohjaan eikä pikkumies sitä osannut sukeltamalla noutaa. Mikäs noutaja se semmoinen on?
Lenni voisi kyllä kommentoida että mikäs se semmoinen sorsa on joka uppoaa, Hä?

Kylpemisen (rypemisen) jälkeen löytyi keppi! (keppejä)


Eikä mikä tahansa keppi vaan juuri se keppi (kepit) jonka kumpikin halusi. Tai no Oskari ei olisi välttämättä juuri kyseisestä kepistä välittänyt, mutta...


Pitihän sitä veikkaa kuitenkin kiusata hakemalla samaa keppiä. Useasti.





Oskarilla oli tuolloin vielä kutiseva korva hiivan takia ja sitä piti hetken verran hinkuttaa pitkin mättäitä. Lennin mielestä tässä oli jotain hyvin outoa ja Lenni yritti tarjota Oskarille keppiään, mutta Oskaria ei kiinnostanutkaan.

Tässä vielä hauska kuvasarja noudosta. Palautuksesta ei tietoakaan ja Lennillä meni koko keppi hukkaan tämän tilanteen jälkeen kun Oskari vei sen niin ripeästi.


Kuvia tuli otettua taas muutama ja oli ihan fiksua laittaa muutama kuva yhteen animaatioiksi ettei sivua tarvitse vieritellä montaa kymmentä minuuttia alaspäin.

Nyt hiljennytään tältä päivältä ja aletaan nukkumaan koko porukka.

(ja miksiköhän taas kun lisäsin jälkikäteen tunnisteita niin teksti hyppäsi ensimmäiseksi...Tämä siis aikaisemmin kesällä tapahtunutta. Eipä enää tarvitse unohdella tunnisteita tekstistä kun siitä tulee tämmöinen sotku)
Me käytiin äiskän kanssa matkailemassa Helsingissä tuossa viime vkloppuna ja takaisin tullessamme tuotiin mukanamme äitin sisko ja mun serkku (tai no tultiin niiden autolla, mutta ei olla niin tarkkoja :p) Niin ja autossa oli matkustamassa myös pari lisälabbista. Meillä oli alkuviikosta valkoinen (Lenni), keltainen (Tessa), ruskea (Elffi) sekä musta (Oskari). Aika komea nelikko. Niitä oli vain aika haastavaa saada samaan kuvaan.


Lenni harjoittelee noutamista parilla narupallolla. Oli vain niin lämmin ilma että koirilla loppui aika äkkiä puhti.


Oskarikin malttoi hakea muutaman damin, mmutta olisi mieluummin tullut esittelemään niitä minulle tai äitille kun vienyt ne takaisin heittäjälle. Hienosti se silti kantoi ne käteen asti. Kerrankin!