Kun muutettiin Helsinkiin ja Vuosaareen vuonna lapio, en tuntenut oikeastaan ketään. Reippaana tyttönä laitoin Koirat.comiin ilmoituksen jossa kerroin että voin hoitaa koiria ja lenkkeilyttää niitä. Olin koko ajan vapaalla ja odottelin vastauksia.


Yhtenä päivänä minulle oli vastattu. Olin tietenkin ihan innoissani että saisin ehkä jonkin hoitokoiran ja seuraa itselleni Karrin työpäivien ajaksi.
Wilma on sekarotuinen kultsi+novascotiannoutaja? (apua ku en muista) ja se kärsi eroahdistuksesta kun aloin hoitamaan sitä. Käytiin yhdessä lenkeillä ja vein Wilmaa koirapuistoon jossa heitettiin palloa tai puuhailtiin jotain muuta.

Jäin välillä vahtimaan eteiseen tai ulko-oven taa milloin Wilma rupeaa haukkumaan ja pikku hiljaa se jäi yhä useammin hiljaa kun olin käyttänyt sen päivällä ulkona ja ollut sen kanssa hetken. Wilma oli vasta muuttanut ja uusi asunto oli saanut sen ahdistumaan. Onneksi se lopulta oppi hienosti olemaan yksin.

Kun etsin vanhempia kuvia Mikistä, satuin tietty löytämään myös kuvia ja pari videotakin puuhaOskarista pentuna! Kuinka valloittava se onkaan ollut pienenä!


Ensimmäisessä videossa Oskari opettelee puuhaamaan molekyylilelun kanssa johon olen ilkeästi pudotellut sen ruokanappuloita. Toisessa videossa Oskari hyökkii kameran päälle ja haukkuu minulle.


Oskari oli helppo pentu. Siis oikeasti! Mitä nyt pissaili lattialle pentumaiseen tapaan, mutta ei purrut käsiä, ei jalkoja. Kuljeskeli takapuoli keinuen pitkin poikin ja nautiskeli vain elämästään.




Tässä Oskari ensimmäisiä kertoja ulkona kylmässä maailmassa. Tarkoituksena oli että Oskari lasketaan maahanja se kirmaa iloisesti ensin Karrin luota minun luokse ja minun luota Karrin luokse.
Noh, kun Oskarin laski maahan, se kääntyi heti Karria kohti ja käpertyi mahdollisimman pieneksi palloksi. Jos sen sattui jättämään yksin kylmälle ruoholle, se päästi maailman hellyttävimmän minuapaleleejaolenmärkäjayksinjaminuapelottaa- ulvonnan. Onneksi se aika äkkiä oppi ettei tarvinnut mitään pelätä ja sitten vauhtia alkoi löytyä vähän liikaakin.




Tässä onnistumisen hetki kun Oskari oli irti puistossa ja se olisi mielellään mennyt tapaamaan ohikulkijaa. Eipäs mennyt kun käskin! Jee!


Mulla meinaa olla inspiraatio hukassa. Voin laittaa miljoona kuvaa kaikista meidän ulkoilureissuilta, mutta mitään ihmeitä en osaa kirjottaa. Mitä te haluaisitte tietää?

Minulla on ollut varmaan kohta kymmenen vuotta eräs karvainen ystävä. On aika harmi ettei meidän ensitapaamisen päivämäärää ole merkitty mihinkään, siitä kun on jo aika reilusti aikaa.

Huomasin karanneen koiran meidän pihan vieressä tiellä ja koirahulluna piti lähteä selvittämään mistä tämä koira on ja saisiko sitä kenties kiinni. Ikää minulla oli tuolloin luultavasti 12vuotta. Mummolasta leikkeihin saatu vanha talutin kiskottiin kaapista ja eikun koiran perään kaverin kanssa. Katseltiin kauempaa kun koira nuuskutteli menemään tien vierustoilla ja kutsuttiin sitä varovasti. Se tuli häntä heiluen ja uskalsin käydä ottamassa sen kiinni. Sitten mietittiin mitä nyt pitää tehdä? Kotiin koiraa ei saanut viedä ja kuljettiin melkein koko ilta koiran kanssa ympäri ämpäri ja odoteltiin josko joku tulisi vastaan jolta on koira hukassa.

Käveltiin samoilla teillä mistä koira otettiin kiinni vielä illalla ja yhtäkkiä joltain pihalta mies alkoi huutamaan että mitäs se Mikki siellä tekee. Mentiin pihaan koiran kanssa ja siellähän oli koppi ja naru odottamassa poikaa kotiin. Sen ketjun lukko oli kuulemma jotenkin pettänyt ja koira oli lähtenyt omalle lenkilleen. Saatiin isot kiitokset ja lähdettiin kotiin koiran jäädessä omaan pihaansa.

Ei varmaan mennyt montaa päivää kun kurkistelin samaisen pihan pensasaidan takaa ja mietin uskallanko soittaa ovikelloa ja kysyä saanko viedä koiran ulos. Olin kai kaverin kanssa ja siinä sitten soperrettiin että kun ollaan ne tytöt jotka koiran löysi ja nyt haluttaisiin viedä se lenkille. Olihan se mahtavaa kun oli "oma koira" jota viedä ulos.


Kun menin aina vain useammin ja useammin Mikin kanssa lenkille, se alkoi jo tunnistaa minut portilla ja tuttu haukku saattoi minua etuovelle asti. Samalla alkoi myös vaikeudet Mikin kanssa. Se oli tosi innoissaan ja rupesi näykkimään minua käsistä ja hihoista sekä yritti joskus jopa astua kun menin pihaan ja yritin kävellä ensin ovelle hakemaan hihnaa. Jonkun kerran piti itkun kanssa vaihtaa pihan ketju hihnaan kun koira ei vaan totellut. Koskaan en kuitenkaan luovuttanut. Lenkit sujui hyvin ja Mikki oli inhottava ainoastaan tullessa, tai lähtiessä jos viivyttelin pihassa liian kauan. Se ei meinannut päästää minua pois pihasta.


Aikaa myöten se kuitenkin oppi kunnioittamaan minua kun itsekin kasvoin ja sain lisää auktoriteettiä. Opeteltiin temppuja lenkeillä ja sain puuhailla Mikin kanssa ulkona melkein niin usein kuin halusin.


Kävin eilen katsomassa Mikkiä taas pitkästä aikaa ja tuttu haukku saatteli minut ovelle tuttuun tapaan. 10 vuotta on pitkä aika ja vaikka välillä en ole vuoteen käyttänyt Mikkiä ulkona se on aina yhtä iloinen kun tunnistaa minut. Sen verran sen vanhuus näkyy, että eilen pysähdyin pyörän kanssa pihaan ja kävelin lähemmäs Mikkiä. Siihen asti se vain tuijotti minua ilman että tunnisti kuka tulija oli. Kun se kuuli tutun äänen, se sekosi ihan täysin.
 

 Mikki on norjanharmaan ja villakoiran sekoitus. Riistavietti saa nenän pysymään lenkeillä aika tiukasti maata viistäen ja oravat on syytä haukkua korkealle puuhun. Villakoirapuoli saa taas karvan kasvamaan aikamoisiin mittoihin sekä pohjavillaa on epäilemättä norjanharmaan ansiosta aika runsaasti.


Hassua ettei aiemmin ole tullut kirjoitettua Mikistä. Eilinen toimi hyvänä muistutuksena omasta lenkkikoirasta jolla ei virta vieläkään näytä vähenevän. Ikää Mikillä taitaa olla jo 13 tai 14 vuotta. Mitään kremppaa Mikissä ei kuulemma koskaan ole ollut. Kuulema yskän takia olivat käyneet ell ja siellä olivat epäilleet että sydämessä on varmasti jo vikaa tämän ikäisellä koiralla. Noh, kennelyskä sieltä oli löytynyt eikä mitään muuta vikaa koko koirassa.
Toivon Mikille vielä monta tervettä vuotta! 

Löysin yhden kansion kuvia, joista näkyi hyvin meidän viimeisen vajaan kolmen vuoden elämä tiivistettynä. Jotenkin tuntui vähän siltä että kuvat koostuivat lähinnä koirien hauskoista nukkuma-asennoista, tai todisteita siitä että minä olin taas päästänyt koirat sänkyyn, tai että olin nukahtanut koirien kanssa lattialle... Eli hyvin tärkeitä tapahtumia!

Ensimmäinen kuva on otettu kun Oskari oli vielä meidän ainut koira. Me yritettiin harjoitella tuolloin lelun etsimistä oikeasta kupista, mutta mä olin hätähousu eikä Oskari koskaan sitä oppinut.

Oskari on varmaan käynyt uimassa ja on kiertynyt kerälle auton lattialle matkaa varten. Vesipedolla menee edelleen vettä väärään kurkkuun kun se yrittää uida...

Oskarin rakkaat vesileikit vähän turvallisempana versiona. Ei menny vettä henkeen <3

Wissi tykkäsi maata kovalla betonilattialla parvekkeella jos sinne aurinko sattui paistamaan ja ovikin oli sopivasti auki. Näyttää niin mukavalta.


Asuttiin vielä Vuosaaressa tähän aikaan ja koirat sai käydä ainakin kolmessa eri koirapuistossa, joskus monta kertaa päivässäkin. Tämä puisto oli mukava. Paljon tasaista maata eikä kuoppia, joten Wissin oli turvallista juosta. Itse asiassa tästä puistosta tuli mieleen kun olin Wissin kanssa rullaluistelemassa ja mentiin käymään tuossa puistolla kun mentiin kotiin päin. Wissi juoksi innoissaan muiden sekaan ja törmäsi varmaan toiseen koiraan. Huuto oli hirveä ja Wissi linkkasi sitä nivelrikkoista jalkaansa (jota ei silloin ollu tutkittu kunnolla) Se varmaan jotenkin vääntyi tai nyrjähti, mutta kotimatkalla Wissi saattoi jo kävellä ihan tavallisesti nilkuttamatta. Kyllä se minut silti pelästytti!



Kikolla oli vähän ongelmia sopeutua siihen ettei se saanutkaan olla irti mökillä koko ajan, sillä sen korvat tuppasivat katoamaan ja se Oskarin kanssa katosi jonnekin pöheikköön.

Sitten oli vuorossa muutto Helsingistä Ouluun ja koirat saivat elää hetken aikamoisessa kaaoksessa, kuten myös mekin.

Viimeisenä päivänä Oskarilla oli seuranaan enää ydinluu ja pino sekalaista tavaraa joka oli tarkoitus survoa vielä autoon.


Autohan oli aika täynnä ja tällaiseen palapelin kasaamiseen meni kyllä aikaa ihan ruhtinaallisesti. Mutta niin vain saatiin kamat tuohon pakuun ja yhteen henkilöautoon ja kaikki kerralla kulki Ouluun.

Oskari otti paikakseen nukkua eteisessä kenkien seassa, koska siellä lattia oli mukavan viileä oven alta tulevan vedon vuoksi.


Wissin ensimmäinen syksy Suomessa koitti ja minun piti keksiä sille hätävaravaatetta ennen kuin äiskän ompelimo jyrähti käyntiin ja Wissi sai takkia ja haalaria. Myös täti on tehnyt Wissille kaksi hauskaa neuletta jotka pitävät sen hyvin lämpimänä kovilla pakkasilla.



Meidän muutaman päivän vieras Rolle. Sympaattisempaa pikkukoiraa saa kyllä hakea. Harmi että Rollen vierailu jäi niin lyhyeksi.

Nukuin Rollen ja Wissin kanssa olohuoneessa koska halusin seurata Rollen vointia pitkin yötä. Se yski välillä niin vaikean kuuloisesti että halusin olla tarkistamassa miten se voi.

Rolle esitteli hauskoja puoliaan kun se kerjäsi Karrilta ruokaa keittiössä. Eihän noita nappisilmiä voi vastustaa :D

Seuraava vieras meille saapui joskus marraskuussa? En edes enää muista. Niin ja vuosihan on 2009. Rokka tuli kotihoitoon Espanjankoirien kautta ja oli meillä joulun yli tammikuun alkuun jolloin lähti uuteen kotiinsa Helsinkiin.




Basson junamatka kohti Oulua sujui Karrin takin sisällä nukkuessa. Se on kasvanut niin paljon!


Onnikin sai pian Basson kotiutumisen jälkeen uuden pikkuveikan ja Onnin koirakaveripiiri senkun laajenee!

Siihen stoppasi kuvatulva iPhonesta.