Se ehkä kaikista tapahtumarikkain reissu...
Tällä reissulla tuntui myös siltä, että vihdoin pääsi jotenkin siihen kuvaamisen fiilikseen takaisin. Pitkästä aikaa!
Tuntuu hyvältä ku kamerasta tulee ulos hyviä kuvia joista ite tykkää. Tunnelmapaloja ja vauhtia ja kaunista valoa. Ensin ajattelin, että tämä reissu olisi ollut valon kannalta huono. Aurinko oli pilvessä ja valo tosi tasainen. Lopulta pilviverho oli aika ohut. Aurinko pääsi paistamaan aina ihan hiukkasen, mutta valo ei ollut liian kovaa. Tykkään lopputuloksesta.
Kaikissa kuvissa se laatu ei tokikaan ole sieltä parhaasta päästä, mutta se hetki minkä ne välittää. Kattokaa nyt tuota pinseriä. Se pinkoo minkä pienistä jaloista irti saa.
Kinttueläin väisteli huolellisesti. Ensin vasemmalle, sitten tiukka kurvi oikealle, että äitin jalat säästyi.
Mehän siis nautiskeltiin kävelystä, kuvien ottamisesta ja koirien hömpsöttelyn seuraamisesta. Nautiskeltiin peräti kaksi ja puoli tuntia, kunnes päästiin autolle. Kaivelin huolettomasti takin taskuja. Sitten kaivelin treeniliivin taskuja. Sitten kaivelin jo aika huolestuneena uudelleen takin taskut ja housun taskut.
Ei, ei autonavaimia.
No ei ollut.
Sitten piti jo laittaa facebookiin kyselyä, josko joku kavereista tietäisi jonkun jonka koira osaa ilmaista ihmishajuiset esineet. Meidän reitti kun kulki tien ja metsäpolkujen lisäksi keskellä heinikkoa ja horsmametsää. Ja sitä pätkää riitti vähän turhan paljon siihen nähden ettei tiennyt mistä sieltä on kävellyt.
Käytiin läpi hiekkaläjä jonka päällä oltiin kiivetty, johon Bassolle heitettiin palloa ja jossa taisin kumarrella nostamaan milloin mitäkin. Jos se sinne on tippunut niin on sen kyllä hiekka jo nielaissut. Saatiin meille apua kotiinkuljetuksen muodossa ja päätettiin palata autolle odottelemaan. Taivas alkoi pikkuhiljaa näyttää siltä miltä sen luvattiin näyttävän melkein koko päivän. Sateiselle.
Tuuli oli kova ja Basso ja Wissi olivat jo ehdottomasti sitä mieltä että autoon olis ihan kiva mennä sisälle eikä vaan odotella ulkopuolella. Koirien epämukavuutta lisäsi vielä se, etten ollut antanut niille aamuruokaa ennen lähtöä. Raasuilla vähän energiavaje ja nälkä poltteli masussa.
Saatiin pari etsintäapulaista paikalle, sekä koirille auto johon ne pääsivät odottamaan lämpimään. Facebookin kautta ehdin saada kaksi aputarjousta koirakon muodossa ja toisen kanssa sovittiinkin jo että lähtisivät tulemaan avuksi.
Jakauduttiin kahteen porukkaan ja lähdettiin jalkaisin kumpikin pari omasta suunnastaan kävelemään meidän reittiä uudelleen. Haastavaksi etsimisen teki juurikin tuo alkupuolen pöpelikkö mihin päätettiin poiketa ja oikaista suorempaa tietä kohti metsää.
Pikkuhiljaa kun käveltiin kohti sitä epävarmaa aluetta mistä en osannut meidän reittiä sanoa, tuli mieleen pieniä muistumia alkulenkiltä. Tässä äiti pyysi koiria pysähtymään ja ne jatkoi matkaa. Tässä huomattiin renkaanjäljet ja sitten se ratkaiseva; Serkku, jonka kanssa tein etsintää lenkin alusta loppuun, rupesi ihastelemaan punaisena hehkuvaa sianpuolukkamätästä. Juuri sitä samaa mätästä jota äiti ihasteli lenkin alussa. Eli siitähän me käännyttiin sitten kohti polutonta tietä.
Ehdin kävellä ehkä vajaa kymmenen metriä ja löysin muutaman "maamerkin", jotka olin nähtävästi pannut merkille aiemmin kulkiessani. Astuin vielä pari askelta ja tutkailin uudelleen maata.
Se avain oli siinä! Se vaan oli siinä mun jaloissa. Mokoma musta muovimöhkäle, joka oli varmaan tippunut taskusta kun kaivelin koirille herkkuja. Siitä taskusta, jonka vetoketjua en ollut älynnyt laittaa kiinni. Siinä se oli. Ihan kiljuin. Oli jotenkin ihan uskomatonta, että se löytyi just siitä. Just ne metrit mitkä pystyin tunnistamaan kävelleeni.
Laitoin heti viestiä, ettei koiran kanssa tarvi lähteä apuun. Ihan mahtavaa että ihan vieras ihminen oli valmis lähtemään meidän avuksi tällaisen asian takia. Olin siitä tosi iloinen! Seuraavaksi soitin toiselle etsijäparille että avaimet on taas hallussa.
Käveltiin takaisin autolle, avasin ovet ja tuikkasin avaimen virtalukkoon ennen kuin se katoaa taas. Sitten alkoi se sade. Me kuitenkin etsittiin sitä avainta yhteensä vielä puolitoista tuntia lähtien siitä kun huomattiin sen kadonneen ja taivas alkoi tummua. Mikä tuuri. Tuuri että avain löytyi ja tuuri ettei me kastuttu läpimäriksi sitä etsiessä.
Ehdin miettiä paljonko rahaa menee uuden avaimen teettämiseen sekä siihen, että joudun pyytämään huoltoyhtiötä päästämään mut kotiin jotta saan haettua auton vara-avaimen. Vaikka ehdin ajatella rahanmenoa, kastumista ja palelevia koiria, lopullinen fiilis jäi ehdottomasti plussalle. Meillä oli onni matkassa ja taskuun jäi autonavaimien lisäksi kasa onnistuneita kuvia onnellisista koirista sekä paljon raitista ilmaa ja siitä saatu energia.
Ei yhtään huono lenkki, ei ollenkaan.
Kotiin päästyäni muokkasin ison kasan kuvia sekä kirjoitin neljä blogitekstiä. Katsotaan jääkö nämä nyt sitten ainokaisiksi vai jatkuuko tämä hyvä mood.
0 Jälkeä kirjassa