Tänään meidän piti taas raahautua puistoon. Ei yhtenäkään päivänä saa vain nukkua tai huutaa yksinäisyyttään kotona. Aktiviteettia olla pitää sanoo tyttö. Oltiin Oskarin kanssa hyvin vastahakoisia menemään ulos (toim. huom. koirat huijaa!)

Autoon ja kohti Tuiran puistoa.

Puistosta löytyi nuori rotikkakolli omistajansa kanssa. Oli kuulemma noin vuoden ikäinen. KOVA jätkä se oli suutaan aukomaan ja minä vanhimman ominaisuudessa sille särähdin aika isosti. Jostain syystä tyttö ei siitä yhtään tykännyt vaan raahasi minut heti toiselle puolelle puistoa. Oskarilla ei menny ihan putkeen tämä kaverin kanssa, varsinkin kun se sai taustatukea toiselta nuorelta uroolta joka tuli puistoon vähän meidän jälkeen.

Me eikä tyttökään oikein viihdytty puistossa ja siirryttiin pienten puolelle koska siellä oli rauhallista ja tyhjää.

Tässä kaikki hurjat miehet samassa kuvassa ja minä vilahdan juuri parahiksi piiloon paparazzilta. Ennen kuin tämä ajokoirapoika tuli puistoon juoksutin minä vähän näitä nuoria miehiä. Rotikkapoika meinasi vaan olla kiinnostuneempi komentelusta kuin leikistä eikä voitu juosta rauhassa. Siinä minulla se hermo taisi mennäkin.

Juoksukuvia rotikan kanssa

Pojjaat muka patsasteli keskenään puiston perällä, mutta vähän oli tulenarkaa katsella kauempaa että kumpi siinä ensimmäisenä räjähtää. Oskarikin aikansa kyllä alistuu ja käyttäytyy, mutta jos toiset ei älyä ärinämurinaa lopettaa ja antaa toisen olla rauhassa, saattaa myös tämä löllönahka tulistua. Siinä myös yksi syy miksi vaihdettiin vähän maisemaa.

Tyttö otti kuvia sellaisella tahdilla että kamera sauhusi. Väitti muka ettei kuvia tullut edes paljon otettua, mutta kun päästiin kotiin, oli muistikortilla pyöristetysti 200 kuvaa. Alakanttiin.Että mikä siinä mättää kun sitä kameraa ei voi hetkeksikään kääntää käsistään vaan silmä tuijottelee koko ajan etsimen läpi. Paitsi silloin kun pitää vahtia koiria tosissaan. Osaa se sentään silloin käyttäytyä.

Me Oskarin kanssa poseerattiin kameralle ja saatiin aina nappuloita palkinnoksi. Mikäs siellä oli ollessa kun aurinkokin rupesi paistamaan ja lumi suli niin että kohisi.

Oskarin ja minun vakkaripuistoihin kuuluu ehdottomasti Tuira ja Kaakkuri. Yksi harvemmin käytetyistä on Höyhtyä, mutta sinne matka vie aina välillä. Siinä on sellainen mukava leipomokauppa vieressä. Oskarilla ja tytöllä kuola valuu jos jotain hyviä tuoksuja leijuu ilmoille. Hienot rouvathan ei kuolaa, joten minua on turha laskea siihen joukkoon.

Tuosta linkistä pitäisi löytyä hukassa oleva puisto jos sijainti on vähän heikosti tiedossa.

Oskari näyttää joskus vähän lehmälle kun se seisoo. Ryhti on aika olematon kun poitsu tuumii mihin säntäisi seuraavaksi.

Pitemmittä puheitta laitan muutaman kuvan.

Siinä oli kultamussukka Oskareita ja nyt minun, Wissin, kuviin.

Otin aurinkoa, vaikak tyttö oli unohtanut tilata minulle kesää varten merkkiaurinkolasit. Ei se nähtävästi mitään tee pyytämäti, vaikka kuinka nätisti katsois...

 Wissin muodonmuutos

Eikäs ole vähän erilainen näky kuin vuosi sitten. No ettehän te mitään tiedä, tuskin olette minua silloin nähneetkään. Mutta antakaas kun laitan esille jonkun vanhan kuvan minusta niin kaikki näkevät kuinka nätti olen nykyään. Ei sillä että olisin joskus ollut ruma. Sehän ei ole edes mahdollista

Kaikenlaista ne saakin kameroillaan tallennettua. Ei minulla niskat sentäs nurin ole, nautin vain ravistelusta. Ravistuksen jälkeen ilme saattaa olla hieman hölmistynyt kun maailma vielä pyörii silmissä. kts. alempi kuva.

Uskokaa tai älkää uskolliset hiirenkäyttäjät että nämä kuvat eivät meinaisi loppua millään. Olisi parhaita paloja painijoista ja vielä parempia paloja painijoista toisesta kulmasta. Ei liikaa makeaa mahan täydeltä, eikä liikaa turruttavia kuvia kerralla. Hetkisen kuluttua enemmän kuvia ja vähemmän pölinää. Antaa kuvien puhua puolestaan.