Meidän kotona asustaa galgo. Se on pieni ja huomaamaton sohvan nurkkaan kerälle kiertyneenä, mutta äänekäs ja riehakas mieleistä tekemistä saadessaan. Galgo, joka meillä asuu on muuttanut Suomeen Espanjasta. Kotigalgollamme on useita muita galgotuttavia, jotka ovat myös tulleet Espanjasta Suomeen uusiin koteihinsa.
Kun tämä meidän galgoneiti kotiutui, olin hyvin aktiivinen rescueyhdistyksen foorumilla. Kerroin kuulumisia ja luin muiden rescueiden omistajien tekstejä omista koiristaan. Minulla pitäisi nykyäänkin olla tunnukset jollekin uudemmalle foorumille, mutta ei mitään käsitystä mistä ne löytäisin, tai mistä edes löytäisin koko foorumin. Hupsista.
Meillä oli myös kaksi kotihoitolaista hetken ajan, kukin oman aikansa. Selailin varmaan päivittäin yhdistyksen kotia etsivien koirien listaa ja ihastuin yhteen jos toiseenkin galgoon, jotka odottelivat omaa kotiaan jollain tarhalla. Kuitenkin, ajan kuluessa, en enää tuntenut kuuluvani tähän omalaatuiseen porukkaan, josta löytyi niin äärimmäisiä ihmisiä, ettei heidän mielipiteitään halunnut kuunnella jatkuvasti.
Ympärille jäi ainoastaan niitä ihmisiä, joiden kanssa pystyy olemaan samaa mieltä asioista ja joiden kanssa pystyy keskustelemaan ilman että tunteet kuumenevat liikaa. Edelleen sydän sykkii näille ihanille puikkonokille, mutta en uskalla ottaa uudelleen sitä riskiä, mikä aikuisen espanjalaisen rescuen (taustoista ei mitään selvillä) kanssa tulee otettua. Ehkä sitten joskus jos on oma talo ja oma piha, jolloin koiran kouluttaminen ja sopeuttaminen uuteen ympäristöön käy helpommin. Varsinkin eroahdistuksen osalta, jos sellainen yksilö sattuu kohdalle.
Ulkomaalaisen (ja miksei toki suomalaisenkin) rescuen taustat ovat yleensä hämärän peitossa. Erilaiset pelot voivat tulla ilmi ihan yllättäen kun koiran kanssa harjoitellaan yhteiseloa. Vaikka Wissi ja Pepe ovat olleet aika simppeleitä tapauksia noin niinkuin yleisesti ottaen, tiedän myös galgoja jotka ovat vaatineet paljon enemmän työtä ja varsinkin aikaa ennen kuin arki niiden kanssa voi normalisoitua.
Toisella tuntemistani koirista oli erittäin paha eroahdistus ja toinen oli todella arka vieraita ihmisiä kohtaan. Koirapuistossa tarpeeksi pienessä porukassa arka koira uskalsi olla mukana, mutta ei lähestynyt omistajansa lisäksi ketään muuta ihmistä. Nykyään kumpikin on ollut Suomessa jo vuosia ja tietämäni mukaan voivat hyvin.
Galgojen huono kohtelu Espanjassa on epäreilua ja julmaa. Ehkäpä vanhoja uskomuksia ja tapoja pikkuhiljaa sukupolvien vaihtuessa saadaan muutettua ja tarpeettomille koirille annetaan arvokkaampi loppu. Koirien huonosta kohtelusta tietyissä maissa puhutaan niin paljon varsinkin rescuepiireissä, etten halua itse pureutua aiheeseen kovin syvällisesti. Kannatan koirien armollista lopetusta, valistamista sekä adoptointia, mutta en tunne tilannetta niin hyvin, että osaisin antaa syväluotaavan analyysin kaikista vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista kodittomien koirien lukumäärän vähentämiseen.
Minulla on täällä vain tämä kotigalgo. Se nauttii elämästään sohvan nurkkaan kerälle kiertyneenä. Tänään se nauttii olostaan toisen kaltaisensa kanssa. Symmetrisesti jalat yhtä sotkussa.
