Onnellinen koira ja onnellinen omistaja

Olen seurannut keskustelua, jossa erilaisia koulutusmetodeja kannattavat ihmiset yrittävät saada toisistaan selkoa. Mahdotonta. 

Alkuun keskustelu on lähtenyt suomalaisista ongelmakoirakouluttajista. Tästä keskustelu on muotoutunut kahden kunnan välille. Johtajuusajattelun "kolinapurkkien" "jääkauden" sekä "laumapalkan" kannattajat sekä positiivisen vahvistamisen "namittamisen" ja "kukkahattutäteilyn" puolestapuhujat yrittävät saada selkoa toistensa ajatuksista ja osaltaan tyrmäävät toisen kannattaman koulutustyylin täysin.

Haluaisin niin jotenkin summata tämän yli 60 sivua käsittäneen keskustelun ainakin joiltain osin, mutta tajusin juuri etten pysty siihen. En ainakaan yhdessä postauksessa. Keskustelun lukeminen herätti paljon ajatuksia siitä, miten paljon ihmisillä onkaan ennakkoluuloja toisista koulutusmenetelmistä.

Kuten keskustelupalstoilla yleensäkin, toisten sanomisia ja niiden merkityksiä vääristellään sekä luetaan ainoastaan ne kohdat toisten teksteistä, mitkä herättävät eniten tunteita.

Olen aloittanut tähän useita ja taas useita aloituksia, mutta kirjoittajan taitoni eivät riitä. Tulen siis siihen tulokseen tällä erää, että olkaa kaikki sitä mieltä mitä olettekin. Ei ole kauaa kun minäkin olin koirankoulutusasioista aivan toista mieltä kuin nykyään. Tai oikeastaan en ollut mitään mieltä. Tein vain niinkuin "kokeneemmat" neuvoivat. Sellaista se on. Ihminenkin oppii.

Uskoisin, että jokaisella koiranomistajalla on halu saada itselleen onnellinen lemmikki ja olla onnellinen lemmikinomistaja. Rakentavaa keskustelua voi toki aina käydä erilaisista koulutusmetodeista, mutta jos toisen tekstejä ei lueta ajatuksella, ilman vakaumuksellisia laseja, voi jäädä huomaamatta useita asioita.

Minä olen kyllä aika onnellinen koiranomistaja. Rahaa palaa, miinus siitä, mutta katsokaa nyt noita. Toivon, että minun koirani ovat myös onnellisia.

Wissi ainakin näytti aika onnelliselta metsässä kurvaillessaan viime viikolla...

Kun tämä ylläoleva kuva tallentui kameraani, minulla oli todella onnellinen olo. Kaikki oli oikein mainiosti.  

PikkuHilla on jo IsoHilla ja vähän ylimääräistä pohdintaa

Saapi nähdä mitä tästä vikkeläkinttuisesta eläimestä vielä kasvaa. Käytiin taas metsässä yhdessä ja leikittiin sekä Oskarilla (vähemmän kuin aikaisemmin) sekä palloilla. Oskarin pallo saattoi olla välillä parempi kuin oma, vaikka identtisiä ulkonäöllisesti ovatkin. Hillan kanssa pitää treenata kahden pallon leikkiä, sillä pallo oli hauskempi viedä aarteena pensaaseen kuin tuoda takaisin. Oskarin ollessa mukana pallo olisi kuitenkin päätynyt sen suuhun, joten kumpikin sai omansa.

Ehkäpä ensi kerralla Hilla saa opetella lelun takaisin luovuttamista. Ensi viikolla meillä onkin treenit Hillan ja omistajansa kanssa. Puheessa oli myös hihnakäytökseen puuttuminen.

Kivaa pennun kanssa puuhatessa on, kun pääsee puuttumaan uusiin itselle epämieluisiin käytöksiin heti, eikä koira ole ehtinyt toistaa niitä miljoonia kertoja aikaisemmin. Tällä puuttumisella tarkoitan siis uuden käytöksen opettamista tilalle tai pennun ohjaamista muihin toimiin, enkä mitään rajua puuttumista tai negatiivista fyysisyyttä.

Hah! Onhan nuo omatkin koirat olleet pentuja (wissiä lukuunottamatta, kun ei ollut pentuaikana meillä), mutta ehkäpä oma viisaus on tässä matkan varrella kasvanut ja pentuajan osaisi käyttää paremmin hyödyksi uuden koiran kanssa. Tällä hetkellä korjaillaan vain vanhoja virheitä ja tekemättä jättämisiä. Näistä projekteista vaikka joskus erikseen.

Metsäreissun päivän sää oli taas nätti kuin mikä. Aurinko paistoi ja pikkupakkanen viilensi nenää ja sormia. Ja mikä parasta, en nähnyt enää yhtään hirvikärpästä! Aiemmin ei ole meidän metsissä niitä näkynyt, mutta tänä syksynä tämä ötökkäkammoinen on lenkkeillyt enemmän kaupungilla.

Kummallakin oma pallo suussa. Oskari toi sentään takaisin, mutta pikkuiitu jätti metsään mättään juurelle.

Meillä on Oskarin kanssa ollut vähän uudelleenbondaamista tässä viime kuukausien aikana. Koirat on liikkuneet niin paljon koko porukan voimin, että Oskari ei enää kuuntele minua. Koko kolmikko saattaa kiristää hermoja joskus lenkeillä enkä ole ollut paras mahdollinen neiti aurinkoinen muutenkaan kaikenlaisten kiireiden takia. On siis tarvittu Oskarin kanssa omaa aikaa. Tokihan muutkin on myös saaneet sitten omaa aikaa minun kanssani. 

Oskari nyt on vaan semmoinen ilmapuntari, että se elää vähän minun tuulieni mukaan. Ei noista kahdesta muusta niinkään näe muutoksia (paitsi Wissi elämöi yksin ollessaan enemmän kun aktivointia ei ole ollut tarpeeksi). Oskari on käynyt mun mukana töissä ja Karrin kanssa yhdessä lenkeillä. Näiden lisäksi on metsäilty Hillan kanssa muutaman kerran. 

Täytyy kyllä myöntää, että minä olen koirien suhteen ihan mahdottoman... hmm. Rupesin miettimään mikä sana tähän nyt sopisi. Ehkä herkkä. Tällä tarkoitan nyt sitä, että mietin jatkuvasti olenko tarjonnut kaikille riittävästi kaikkea. Yhdessäoloa, leikkiä, ruokaa, tekemistä, ulkoilua you name it. Tunnen myös lähipiirini mielestä liikaa huonoa omaatuntoa jos en ehdi jotain tekemään. 

Onneksi tämän voi myös kääntää vahvuudeksi. Osaan ottaa myös tulevien asiakkaiden kohdalla huomioon monia asioita koirien hyvinvoinnissa, enkä juutu vain yhden osa-alueen parantamiseen. 

Nyt alkaa olla pieni labradorimieskin taas kuulolla yhteisille jutuille!

Menipä metsälenkkeily nyt pohdiskelevaksi. Mutta sitä se metsä teettää. Pistää ajatuksia liikkeelle, vaikka nyt näin välillisesti.